Käsijarru päällä

Olen arjen ja rutiinien ihminen. Kisat ovat motivoivia ja antavat harjoittelulle mukavasti merkitystä, mutta kisoihin valmistautuminen ja niistä palautuminen tekee pahan särön tavallisuuteen. Tietyt asiat päivittäisessä elämässäni ovat vakioita, ja juoksu on yksi niistä. Pystyn toimimaan töissä ja vapaalla parhaiten silloin, kun juoksen hyvin säännöllisesti.


Maratonin kisaviikolla juoksen tavallisesti vain pari kevyttä lenkkiä. Teen aina kolmepäiväisen tankkauksen varmistaakseni, että energiavarastot olisivat starttihetkellä mahdollisimman täynnä. Kevyempi liikkuminen vapauttaa aikaa - no mihin? Kisan odotteluun? Tankkausjuoman litkiminen tuntuu entisestään keräävän energiaa. Kisaviikon turhautuneisuudessa kyseenalaistan usein koko kisaamisen, tai ainakin kisaan valmistautumisen. Jos uskaltaisin luottaa jaksamiseeni tapahtumassa, en keventäisi harjoittelua ollenkaan. Jatkaisin vain kisapäivään saakka normaalilla lenkkeilyllä ja välttäisin muutokset mielialassa, liikkumattomuus sopii minulle huonosti.

Tällä viikolla olen impulsiivisuuksissani ostanut kahdet kengät lounastauolla. Tavallisesti en tee heräteostoksia, mutta kisan alla se tuntuu vastaavan tarpeeseeni saada jotain aikaan: ratkaisuja, päätöksiä, jotain.


Kisaviikolla selailen harjoituspäiväkirjaa, ihan joka kerta. Vakuuttelen itselleni, että kyllä, olen käynyt lenkillä ja olen valmis juoksemaan. Kisaviikolla ei kunnolle tehdä enää mitään, mutta lenkille tekisi mieli. Ensinnäkin siksi, koska lenkille nyt yleensäkin tekee mieli, mutta myös siksi, koska kisa jännittää. Olisiko pitänyt sittenkin harjoitella kovempaa, enemmän tai eri tavalla? Harjoituspäiväkirjan selaaminen rauhoittaa, kun mieleen muistuu kivoja lenkkejä.

Jännitys tai turhautuminen on vähän erikoista, varsinkin nyt, kun Vaarojen Maratonille ei tavoitteita juuri ole. Lauantain kisassa en tähtää tiettyyn aikaan, kun en osaa Kolille sellaista tavoitetta itselleni määrittää. Vauhdista ei ole nyt mitään käsitystä. Toivon onnistuvani vauhdinjaossa niin, että pystyn tasaiseen, hyvään juoksuun. Ehkä se jännitys tulee siitä, kun kauan odotettu tapahtuma on vihdoin koittamassa.



Kisajännitys vapautuu vähitellen. Tällä viikolla lähden perjantaina kohti Joensuuta, siinä ensimmäinen piste, jossa jotain tapahtuu. Lauantaiaamuna ajan Joensuusta Kolille, silloin jo kisakamppeet päällä ja tyytyväisenä siitä, että liike on kohti starttiviivaa. Kisanumero, varusteet ja kevyet lämmittelyt, silloin jo helpottaa todella. Sitten lopulta, kisan lähtöhetkellä koittaa vapaus ja onni: sitten vain mennään ja nautitaan.

Kommentit

  1. Ajattele, että joillain ihmisillä koko elämä on yhtä keventelyviikkoa ;)

    Ymmärrän turhautumisesi todella hyvin. Onneksi Vaarojen maraton on tuota pikaa ja pääset jälleen juoksemaan. Mä pidän peukut pystyssä, tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, no niin kai se on! Ehkä se muutos omaan normaaliin on aina hankalaa. :)

      Kohtahan se jo on. Kiitos Poppis! :)

      Poista
  2. Mua ei jännitä vielä vaikka pitäisi sillä kunto on kaikkea muuta kuin hyvä. En ole edes varma osallistunko juoksuun.:/
    Tsemppiä kisaan ja toivottavasti ehdittäis heittää myös heipat.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oijoi, viime tingan arvuuttelua... :/ No jospa siellä tavataan! :)

      Poista
  3. Suo anteeksi kun hyväntahtoisesti täällä myhäilen. Sitä se valmistautumisviikko on, kituuttelua mutta pian saat vain antaa mennä :) NAUTI! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jahas jahas, taitaa olla tuttua tämä. :D :D On niin hienoa päästä kohta liikkeelle. :) Nautin varmasti!

      Poista

Lähetä kommentti

Kuukauden luetuimmat