Rasti nro 8

Tänään lähdettiin parin työkaverin kanssa iltarasteille. Ajomatkaa lähtöpaikalle oli puolisen tuntia, joten aikaa koko reissuun meni enemmän kuin yleensä, mutta maasto tiedettiin haastavaksi, joten sitä haluttiin päästä kokeilemaan.

Valitsin jälleen B-radan, tällä kertaa helteisen sään vuoksi. Tosin metsässä ei ilma tietenkään ollut niin paahteinen kuin vaikkapa kaupungissa, joten kuumuus ei ollut ongelma ollenkaan. Lähdin hyvillä mielin liikkeelle. Edellisellä suunnistuskerralla olin saanut hyvin tuntumaa karttaan, eikä isompia haasteita silloin ollut. Nytkin kulki hienosti ja vauhdikkaasti rasteille 1-7. Alueella oli paljon jyrkänteitä ja kallioita, mitkä hidastivat etenemistä. Toisaalta selkeitä kuviorajoja oli paljon, joten suuntaa ei tarvinnut joillakin rastiväleillä ollenkaan.

Rastiväli 7-8 sisälsi ensin vaikeakulkuista maastoa, joten kuljin ilman suuntaa tarkoituksena osua polulle ja siitä tielle, jolloin voisin varmasta paikasta ottaa suunnan rastille. Suunnitelma onnistui hyvin, ja olinkin suuntaa ottaessa jo hyvin lähellä rastia. Tieltä lähtiessä olin pienessä tiheikössä, jossa kuljin kuitenkin huomaamattani liikaa etelään. Näin jyrkänteen, jonka oletin olevan kasirastin luoteispuolella. Olinkin kartalla jo alempana ja lähdin kiertämään isompaa jyrkännettä sen eteläpuolelta. Mäki oli kaunista, kallioista männikköä, mutta kun rastia ei löytynytkään, en turhautuneena saanut mistään kiinni omaa sijaintiani. Seikkailin alueella edestakaisin ja ihmettelin karttaa, aikaa kului. Löysin kyllä rastin, mutta se ei ollut oma rastini. Kävin myös oman karttani ykkösrastilla, mutta en tajunnut, että se oli oma vanha rasti, siitähän olisin toki saanut suunnan kohti kasia. Ja ehkä parasta aivotoimintaa koko illalta: katselin ykkösrastilta näkyvää aukkoa, ja ajattelin, että kartassa on virhe, koska tätä aukkoa ei ole siihen merkattu... En tajunnut olevan niin kaukana rastin eteläpuolella, tottakai olisin siitä aukon kulmasta voinut myös kipittää oikealle rastille.

No sehän meni hienosti.

Koiratreeneissä arviodaan usein koiran paineistumista: ohjaaja ei saisi tiedostamattaan paineistaa koiraa, koska silloin sen toimintakyky heikkenee pahimmassa tapauksessa niin paljon, että suorittaminen estyy sen vuoksi kokonaan. No, tänään paineistin itse itseäni. Ajattelin, että työkaverit ovat varmaan odotelleet jo vaikka kuinka kauan autolla, lisäksi olen varmaan tuloslistalla viimeinen, eikä tällä rastivälillä ole kenelläkään koskaan mennyt näin pitkään. Nämä ajatukset eivät parantaneet suoritustani. En halunnut palata takaisin tielle, koska jyrkänne oli raskas, eikä turvallista alasmenoreittiä ollut helppo löytää. En keksinyt hermostuksissani yhtään järkevää tapaa saada sijaintiani kiinni kartalla. Niinpä luovutin ja lähdin autolle (jossa sitten odottelin hyvät tovit työkavereitani).

Seuraavalla kerralla muistan nämä asiat: 1) kun eksyn, etsin sellaisen kohdan kartalta, josta voin jatkaa etenemistä. Tässäkin oli kaksi pomminvarmaa: tie ja itäpuolen oja. 2) Kun näen jotain (tässä tapauksessa hakkuuaukko), se on kartalla. Kartta ei ole väärässä, vaan minä olen. 3) Kestä se, että kello käy. Sitten on aika juosta, kun tietää, missä on.

Ei löytynyt!

Tänään pidin suunnistaessa sykevyötä, jotta saisin tsempattua itseäni hieman kovempaan juoksuun. Aikamoista sahausta tuo sykevaihtelu on. Lopussa voimme havaita pientä motivaation hiipumista... Ensi kerralla sitten parempi suoritus ja kovemmat sykkeet. Aika tänään vajaalla radalla 1:05, harhaanjuoksua sen verran, että kilometrejäkin tuli 4,34 km.


Kommentit

Kuukauden luetuimmat