Juoksun ytimessä

Aloitin juoksemisen opiskeluaikana Joensuussa. Hyvä ystäväni haastoi minut treenaamaan maratonille, ja siitä se sitten lähti. Olin aikaisemmin lenkkeillyt silloin tällöin, mutta tavoitteen myötä jäin totaalisesti juoksukoukkuun. Ennen säännöllisen juoksemisen aloittamista olin nähnyt pururadalla reilusti eläkeikäisen, vaikka suunnilleen 70-vuotiaan naisen juoksulenkillä. Vanhan naisen vauhti oli hidas, mutta askellus oli yllättävän helpon näköistä. Muistan ajatelleeni, että minä olen tuo. Minä haluan yrittää elää niin, että minulla on mahdollista juosta koko elämäni ajan. Tuo tunne sai vahvistusta reilu pari vuotta sitten Oulussa, jossa Terwamaratonilla järjestettiin myös veteraanien sm-maraton. Olin matkan loppupuolella todella huonossa kunnossa nesteen imeytymisen ongelmien vuoksi. Kävelin, hölkkäsin pieniä pätkiä ja itkin huonoa oloa. Sm-maratonilla 70-vuotiaitten sarjassa juossut nainen kulki hetken aikaa vierellä ja kannusti jatkamaan eteenpäin. Niin kauan kuin pääsee jollakin tavalla eteenpäin, ei saa keskeyttää, rohkaisi nainen. Tottakai jatkoin, ja tottakai olin hyvin huonossa kunnossa maalissa. Tuolla kannustuksella oli minulle iso merkitys, nainen tiesi ihan varmasti täsmälleen, mistä puhui. Tämä on minulle koko asian ydin: joskus jatkaminen on raskasta, mutta silloin luovutaan aikatavoitteesta ja keskitytään jaksamaan. Epäonnistumisessakin voi olla palanen onnistumista, ja selviytymisestä saa oppia ja lisää henkistä vahvuutta. Tämä pätee maratoniin, samoin kuin harjoitteluun kokonaisuudessaan. Tärkeintä on jatkaa, jotenkin.

Juokseminen on tällä hetkellä itsestäänselvyys, päivittäiseen arkeen kuuluva osa. Lenkille lähteminen on helppoa, koirien kanssa lähtöä ei tarvitse miettiä, ainoastaan sitä, mennäänkö juosten vai kävellen. Parhaimmillaan juoksu on kuin meditaatiota, on ihan sama minkälainen on reitti tai sää, jos kulku sattuu kohdilleen. Varmimmin tähän tilaan pääsee pitkillä lenkeillä. Mieltymys meditaatio-tyyppiseen lenkkeilyyn on varmasti suurin syy sille, että kovat lenkit tahtovat jäädä tekemättä ja oheisharjoittelu on pakkopullaa. Veikkaan, että jossain vaiheessa, kun aikaa on enemmän, alan lisäämään viikottaisten kilometrien määrää. Haluaisin pidentää lenkkejä tai lisätä juostujen lenkkien määrää jo nyt, mutta se ei oikein tahdo onnistua arjen kiireiden vuoksi. Kriittisimpänä tekijänä taitaa olla lepoaika, jota saisi nytkin olla vähän enemmän. Ja kestäisivätkö jalat kilometrimäärän lisäystä? Ainakin suunnitelmallisuus ja viikkojen rytmitys tulisi ottaa nykyistä selvästi paremmin kuvioihin mukaan. Minulla on kyllä yleensä joku tavoite lenkkeilyssä, siis esimerkiksi nyt ympäripyöreä tavoite juosta ensi kesänä maraton ja juosta ennätys joskus, mutta loppujen lopuksi uhraan tavoitteeseen pääsylle liian vähän ajatuksia, tavallisesti vain nautin juoksusta. Ja mielessä on usein se kuva itsestäni 70-vuotiaana, purtsilla tekemässä aamulenkkiä.


Kommentit

Kuukauden luetuimmat