Heipä hei!



Tervetuloa lukemaan harrastusblogiani! Täällä kirjoitan pääasiassa juoksemisesta ja siihen liittyvistä asioista, sekä koirista. Juoksen hyvin harvoin yksin. Pääasiallisin lenkkikaverini on tässä kuvassa tuo alempi.


Meillä asustaa siis kaksi dalmatiankoiraa. Molemmat ovat uroksia. Vanhempi on 3,5 vuotta, nuorempi 4 kk. Dalmatiankoira on loistava lenkkikaveri, tiettyjä ominaisuuksia niillä kyllä on... Rotumääritelmän mukaan vaunukoiraksi jalostetut dallut pystyvät ravaamaan pitkiä matkoja kohtalaisella vaudilla. Tämä pitää kyllä paikkansa. Ravaavat kyllä, mutta jos ei huvita, niin silloin eivät ravaa. Syksyinen sadesää ei ole meillä asuvien yksilöiden mielestä mikään ulkoiluilma. Tassut ja turkki kastuu ja sadetakki päällä on ihan tylsää. Lämpiminä kesäpäivinä riittää takapihalla makoilu, kovilla pakkasilla kuonon käyttäminen ulkona. Mutta jos sattuu optimaaliset olosuhteet eli poutapäivä ja 5-15 astetta, niin kyllä lenkki maistuu. Toisaalta tämä on tässä rodussa myös arkea helpottava ominaisuus: ne eivät välttämättä tarvitse joka päivä reippaita lenkkejä. Meidän dalmiksille sopii aivan hyvin, jos sadepäivät makoillaan sisällä (siis todella makoillaan, tätä tarkoitan, kun kirjoitan, että nämä eivät tarvitse joka päivä lenkkeilemällä väsyttämistä). Mutta sitten kun lenkkeillään, niin virtaa riittää. 


Koiran (dalmatialaisen) kanssa juoksemisessa on joitakin piirteitä, jotka eivät ehkä edistä omaa harjoittelua. Leikkaamaton nuori uros merkkailee, tietysti. Alkumatkasta (n. 1 km) annan koiran lukea uutiset ja tehdä omat lisäyksensä, sen jälkeen pysähdellään harvemmin. Tämä sujuu ihan ok, jos lenkki tapahtuu alueella, jossa ei hirveästi liiku koiria. Me lenkkeilemme peruslenkit yleensä kaupunkialueella, jolloin koiraa joutuu jonkin verran muistuttamaan siitä, että nyt mennään, eikä nuuskita. Olen ajatellut hyväksyä tämän katkoilun, suhtaudun siis melko rennosti pysähdyksiin silloin tällöin. Olen päässyt kerran lenkittämään leikattua saksanpaimenkoiraurosta. Tämä koira lirautti pissat lähtiessämme, sen jälkeen se juoksi kylki tiiviisti jalassani kiinni, siis koko lenkin. Hidastin jossain vaiheessa vauhtia ja tiedustelin, kiinnostaisiko pientareen hajut tai oliskiko kenties vielä pissahätä. No eipä kiinnostanut, koiraa kiinnosti juokseminen. Ilmeisesti on siis olemassa muunkinlaisia koiria. Suljen tämän ajatuksen pois mielestäni ja jatkan vallattomia lenkkejä pilkullisessa seurassa.

Minulla ei ole kilpataustaa, olen ihan puhtaasti kuntoilija. Maratonennätykseni  4:14 on vuodelta 2006. Yhteensä olen juossut yhdeksän maratonia ja yhden puolikkaan. Maratoneissa kiehtoo se, mitä kilpailun aikana tapahtuu pään sisällä: silloin kun  tuntuu siltä, että ei jaksa enää yhtään eteenpäin, pystyykin juoksemaan vielä 10 km. Joka kerta maalissa tuntuu, että yhtään enempää ei olisi pystynyt enää juoksemaan, vaikka tietysti olisi pystynyt, jos maali olisikin ollut vaikka viisi kilometriä eteenpäin. Kääntöpuolena tässä on se, että on hankala tunnistaa, milloin kannattaisi keskeyttää. Kaksi viimeisintä maratoniani ovat menneet pahasti pieleen vatsaongelmien vuoksi. Viime kesänä olin ensiavussa, mielestäni vähän aiheetta, mutta kiitokset kuitenkin reippaille avustajille. Toissa kesänä olisin ehkä enemmänkin tarvinnut ensiapua, nestetasapaino oli jotakin aivan muuta kuin mitä sen olisi pitänyt olla. En pystynyt juomaan urheilujuomaa tai syömään geelejä kuin ekat 10-12 km. Tiesin, että huonosti käy, mutta päätin, että jos eteenpäin pääsee, niin eteenpäin mennään. Maaliin pääsin, mutta toipuminen vei aikaa. 

Tällä kuntotasolla maraton on aika rankka suoritus. Tarkoitus olisikin olla paremmassa kunnossa myöhemmin ja toivottavasti alittaa joskus se neljän tunnin raja. Miten se tapahtuu? Olen hidas ja lisäksi laiska tekemään kovia harjoituksia. Syön mielelläni hyvin ja paljon, vauhdin lisäämisessä ei mielellään kantaisi ylimääräistä kuormaa mukanaan. Siinäpä se vastaus varmaan tulikin, katsotaan, miten käy!
Tältä näyttää lenkille lähtö, kun nuorempi koira yrittää kääntää vanhemman huomion riehumiseen, kameran takana 7-vuotias:



Ketä tämä blogi voisi kiinnostaa? Ehkä tavoitteellisia kuntojuoksijoita, juoksevia koiranomistajia, dalmatiankoiran omistajia tai ihmisiä, jotka miettivät, voisko dalmatiankoira olla heille sopiva rotu.

Kommentit

  1. Sulla on kyllä kova maratonennätys! Ei kuulosta lainkaan laiskalta, päinvastoin. Munkin mielestä tuo päänsisäinen asia, tahdonvoima, on tosi kiinnostava asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! :) Kiva sitä ennätystä olisi kyllä parantaa jossain vaiheessa... No joka tapauksessa maaliinpääsy tuntuu joka kerta voitolta. Tahdonvoima, todellakin. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kuukauden luetuimmat